Adlercreutzin uskontotieto ei saa toteutua (3.2.2026)

Täsmennetty 16.2.2026

Opetusministeri Anders Adlercreutz (r) kertoi 19.12.2025 MTV:n uutisextrassa, että opetus- ja kulttuuriministeriössä käynnistetään selvitys yhteisestä katsomusaineesta. Helsingin Sanomissa 23.12.2025 hän täsmensi, että pohjana olisi evankelisluterilainen uskonnonopetus.

Yhdistyksemme vastustaa jo säännöissään yhteistä katsomusainetta, sillä sellainen olisi väistämättä vain uskontotiedoksi naamioitua evankelisluterilaista uskonnonopetusta. Senhän Adlercreutz joutui heti myöntämään. Vaadimme itsenäisen sekulaarin elämänkatsomustiedon säilyttämistä. Esitimme vuonna 2021 kantamme 21.4.2022 valmistuneessa opetus- ja kulttuuriministeriön katsomusaineselvityksessä; ks. uutiseni [HTML]. Tähän selvitykseen perustuen Opetushallitus asetti Katsomusaineiden uudistamista koskevan kehittämisryhmän, jonka loppuraportti julkaistiin 5.3.2025; ks. uutiseni [HTML]. Kehittämisryhmä ei tehnyt ehdotusta (välttämättä uskontoisesta) yhteisestä katsomusaineesta, vaikka se sellaista tarkastelikin.

Osallistuin HS:n verkkosivuilla Adlercreutzin ehdotuksen kommentointiin, mutta valitettavasti mielipidekirjoitukseni aiheesta oli sitten niin myöhäinen, että sitä ei enää lehteen otettu.

Elämänkatsomustiedon synty

Perehdyin nyt elämänkatsomustiedon syntyyn koululainsäädännön uudistuksessa 1980-luvulla (HE 30/1982 vp, SiVM 18/1982 vp, PeVL 13/1982 vp, SuVM 295/1982 vp; täysistunnot). Uudistus tuotti peruskoululain 476/1983 ja lukiolain 477/1983, joissa uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksesta säädettiin 28 §:ssä ja vastaavasti 19 §:ssä. Elämänkatsomustiedon opetus alkoi 1.8.1985 opetussuunnitelmien valmistuttua. Opetus koski koulun yleisestä (eli käytännössä evankelisluterilaisesta) uskonnonopetuksesta uskonnonvapauslain nojalla vapautettuja uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia oppilaita.

Siihen asti oli ainakin jossain ja ainakin joskus näille oppilaille opetettu uskontojen historiaa ja siveysoppia, mutta Vapaa-ajattelijain liiton pääsihteeri Erkki Hartikainen valitti vuonna 1978 tuon oppiaineen peruskoululle aiotun opetussuunnitelman uskonnollisuudesta ja suoranaisesta kristillisyydestä kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen noudattamista valvovalle Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuskomitealle. Komitean vakuuduttua ratkaisussaan vuonna 1981, että Suomen valtio on ryhtynyt tai ryhtyy korjaustoimiin, koululainsäädännön valmisteluryhmä ja kouluhallituksen 15.1.1979 asettama ns. uskontojen historian ja siveysopin työryhmä (jonka tehtävänä oli ollut mm. kyseisen oppiaineen kehittämissuunnitelmien tekeminen) esittivät, että peruskoululain 28 §:ssä mainittujen oppiaineiden ryhmään tulisi etiikka. Mutta hallituksen esityksessä nimeksi oli vaihtunut uskontotieto ja etiikka.

Kaikki kolme keskeistä henkilöä olivat SKDL:n kansanedustajia: Kalevi Kivistö opetusministerinä, Mikko Ekorre sivistysvaliokunnan puheenjohtajana sekä Heli Astala sivistysvaliokunnan jäsenenä, joka täysistunnoissa oli elämänkatsomustiedon ansioitunein ajaja.

Lähetekeskustelussa ed. Astala totesi, että kristillisten piirien, mm. Kirkon kasvatusasiain keskuksen painostuksen aikaansaama uskontotiedon mukaantulo oli selkeä yritys sitoa oppiaineen opetus uskontokeskeiseen maailmankuvaan vastoin uskonnonvapauslakia ja YK:n ihmisoikeussopimuksia. Hänen mukaansa Vapaa-ajattelijain liitto sekä uskonnottomien lasten vanhemmat varsin laajasti edellyttivät, että eduskuntakäsittelyn aikana uskontoa korvaava opetus muutetaan uudelleen nimeltään etiikaksi.

Sivistysvaliokunnan yksimielisessä mietinnössä oppiaine nimettiin elämänkatsomustiedoksi, jonka opetusta ei tullut nähdä uskonnon opetuksen vastaopetuksena eikä sen korvike- tai vastineopetuksena, ei myöskään uskontoon liittyvänä opetuksena.

Ed. Olavi Ronkainen (kristillinen liitto) lausui asian ensimmäisessä käsittelyssä, että valiokunnassa hyväksyttiin periaate, että elämänkatsomustieto ei ole uskonnon opetusta, ei edes uskonnon vastaista opetusta.

Täsmennys 16.2.2026. Hartikainen valitti uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomien uskonnonopetuksesta vapautettujen oppilaiden puolesta. Mutta uskontojen historia ja siveysoppi oli tarkoitettu myös uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluville uskonnonopetuksesta vapautetuille oppilaille, ja siksi hallituksen esityksessä uskontotieto ja etiikka saattoi olla puolustettavissa, vaikka se ei Hartikaisen valituksessa esitettyä ongelmaa ratkaissutkaan. Korjaus tuli sitten eduskunnassa, kun muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuin valtionkirkkoihin kuuluville oppilaille tuli yhdenvertaisuussyistä mahdolliseksi opiskella huoltajan pyynnöstä oman uskonnollisen yhdyskuntansa uskontoa ja kun tällöin elämänkatsomustieto varattiin vain uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomille oppilaille.

Uskonnonvapauslainsäädäntö 1.8.2003 uudistettaessa perusopetuslakia (628/1998) ja lukiolakia (629/1998) muutettiin niin, että uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvalle oppilaalle tai vastaavasti opiskelijalle, jolle ei järjestetä hänen oman uskontonsa opetusta, opetetaan elämänkatsomustietoa oppilaan huoltajan tai vastaavasti opiskelijan itsensä pyynnöstä. Totean, että tietenkään tällöinkään elämänkatsomustieto ei ole, sen ei tarvitse olla eikä se saakaan olla minkään uskonnon uskonnonopetusta.

Aikuisten perusopetuksessa opiskelijalle, joka on täyttänyt 18 vuotta, opetetaan hänen valintansa mukaisesti joko uskontoa tai elämänkatsomustietoa. Samoin opiskelijalle, joka aloittaa lukiokoulutuksen 18 vuotta täytettyään (ehto kävi epätäsmälliseksi 1.1.2018, mutta mielestäni paras ja ainoa perusteltavissa oleva tulkinta on pelkkä 18 vuoden iän täyttäminen), opetetaan hänen valintansa mukaisesti joko uskontoa tai elämänkatsomustietoa.

Rovala-Opiston tilanne

Kuten uutisessani [HTML] kerroin, Rovala-Opisto sai vuonna 2020 oikeuden järjestää aikuisten perusopetus 100 opiskelijalle, mutta ehdolla, että tuntijakoon lisätään uskonto elämänkatsomustiedon rinnalle. Kentällä oli kenties ollut (osuva) käsitys jälkimmäisen suosiosta ja sisällöltään kaikille sopivuudesta sekä sen käymisestä oivasti yhdessä opiskeltavaksi ynnä helposti opetettavaksi. Tätä kirjoittaessani kysyin nykyisestä tilanteesta, mutta joudun odottamaan vastausta.

Joka tapauksessa Rovala-Opiston opintovuodessa oppivelvollisille 2025–26 valinnaisina opintoina on perusopetuksen arvosanojen korottaminen, ja on mielenkiintoista, että aineina on mainittu elämänkatsomustieto, mutta ei uskontoa.

Pia Lohikosken kirjallinen kysymys

Kansanedustaja Pia Lohikoski (vas, Uudenmaan vaalipiiri, s. 1977, VM, sivistysvaliokunnan jäsen, eduskuntaryhmänsä 2. varapuheenjohtaja) teki 27.1.2026 kirjallisen kysymyksen (KK 486/2025 vp) yhteisestä katsomusaineesta. Perustelujen jälkeen hän esitti asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen (virkejako Vasemmistoliiton tiedotteen 28.1.2026 mukainen):

Miksi kaikille yhteisen katsomusaineen tulisi opetusministeri Adlercreutzin mukaan perustua juuri evankelis-luterilaiseen uskonnonopetukseen? Ohjaako tämä ajatus opetusministerin aloittamaa selvitystyötä yhteisestä katsomusaineesta? Jos uuden oppiaineen perusta on eri uskontojen esittely, miten uskonnottomien katsomukset huomioidaan? Miten tällaisessa mallissa turvataan muiden oppiaineiden, kuten elämänkatsomustiedon, näkökulmat?

Lohikosken perustelut kysymykselleen yhtyvät sellaiselle yhteiselle katsomusaineelle esitettyihin yleisesti esitettyihin ja Adlercreutzinkin esittämiin perusteluihin, joka ei ole sekulaari eli sellaisenaan yhteiseksi katsomusaineeksi käypä elämänkatsomustieto, vaan uskontoinen, eri uskontojen uskonnonopetuksen sisältävä uskontotieto ja sikäli ateisteille kelvoton. Hän on selvästi uskontotiedon kannalla ja hylkää erillisen elämänkatsomustiedon. Hän on vain huolestunut ev.lut. uskonnonopetuksen pohjaksi ottamisesta. Kuitenkin se pohja olisi nykyään ja olisi vielä pitkään välttämätön, jotta yhteisellä katsomusaineella olisi mahdollisuuksia tulla hyväksytyksi eduskunnassa, sillä elämänkatsomustiedon vuoro yhteisenä katsomusaineena olisi vasta myöhemmin. Mutta ei uskontotieto kaltaistemme ateistien ja sekularistien hyväksymistä mitenkään saisi.

Hän luopuu suoraan yrityksistä oppiaineen sisällön kontrolloinnista, vaikka (kauheakin) sisältö paljastuisi lopulta vasta oppikirjoista.

Hän selvästi tukee uskonnondidaktiikan professorin, pappi Arto Kallioniemen pitkäaikaista työtä uskontotiedon ajamisessa ja elämänkatsomustiedon eliminoinnissa. Hän tulee tietämättään hyväksyneeksi Kallioniemen puolustelun uskontotiedolle, että muuten uskonnonopetus marginalisoituu.

Paras tapa saada aikaan yhteinen opetus olisi poistaa koko katsomusaineopetus. Ratkaisu olisi myös toteuttaa uskontotieto, mutta säätää siihen osallistuminen vapaaehtoiseksi. Edelleen Kallioniemikin on väläyttänyt ehkä minuun viitaten, että hänen voisi olla välttämätöntä hyväksyä erilliset uskontotieto ja elämänkatsomustieto. Yhdistyksemme vaatii juuri itsenäisen elämänkatsomustiedon säilyttämistä.

Arvatenkin Adlercreutzin kirjallinen vastaus Lohikosken kirjalliseen kysymykseen on oleva pyöreätä tyynnyttelyä ilman, että kysymyksellä olisi mitään vaikutusta Adlercreutzin suunnitelmaan. Lohikoski joutuisi sitten tyytymään siihen. Hän kaiketi jatkaisi uskontotiedon tukemista ja selittäisi itselleen ja äänestäjilleen saaneensa tyydyttävän vastauksen. En nimittäin usko, että kaikkien esittämiensä perustelujen jälkeen hän olisi valmis hylkäämään uskontotiedon, vaikka aihetta olisikin.

Pia Lohikoski on kertonut opiskelleensa koko peruskoulu- ja lukioaikansa elämänkatsomustietoa. Erityisesti siksi on surkeata, että hän tuntuu olevan valmis hylkäämään elämänkatsomustiedon, Vasemmistoliiton edeltäjän SKDL:n suuren saavutuksen. Mutta toisaalta hänellä ei ole kokemusta uskonnonopetuksen vääryydestä ja kirkon pakkojäsenyydestä.

Jouni Luukkainen