Nimi Pääkaupunkiseudun ateistit ry

Vapaa Ajattelijan joulunumero 4/2023 ilmestyi (28.12.2023)

Päivitetty 28.3.2024

Vuoden viimeinen lehden numero saapui minulle jouluksi 18.12.2023. Sivuja on 44, kirjoittajia 18 ja kirjoituksia hieman yli 30. Eniten kirjoituksia on päätoimittaja Esa Ylikoskelta (6), Yki Räikkälältä (5) ja liiton puheenjohtaja Jori Mäntysalolta (4).

Mitään erikoista ei lehdessä ole paitsi kirja-arvio teoksesta Shamaanimatkalla (s. 38–39). En moiti arviota sinänsä, mutta kirjat ”toisista todellisuuksista” eivät minusta kuulu vapaa-ajattelijoille. Lukijoita kiinnostaa se yksi todellisuus, mikä on olemassa, vaikka epätodellisuus on sitä paljon laajempi ja voi kernaasti olla muiden mielenkiinnon kohteena.

Kansi Vapaa Ajattelija 4/2023

Numeron kansikuvana on puisia portaita ylös kapuava mies. Kuva ei liity lehden sisältöön.

Pääkirjoitus

Ylikosken kirjoitus Maailman tarvitsee humanismia (s. 3) mainitsee, että uskonnoilla on ”usein ristiriitoja kiihdyttävä ja jyrkentävä vaikutus”.

Tämä on itsestään selvyys. Sota on monien uskontojen perusarvon, vihan, ilmentämisen täyttymys, taivas maan päällä. Se on uskonnoille ja niiden johtajille tilaisuus, jota ei voi olla käyttämättä. Mukaan pitää päästä kärkijoukkoon, vaikka vastassa olisivat omat uskonveljet vääräuskoisista puhumattakaan.

Kollektivisti Ylikosken mielestä ihmiset ovat vain ”prosessien ja rakenteiden keskellä”. Yksilö häivytetään, mitätöidään ja hänen vastuutaan kavennetaan. En ole varma, olisiko humanistien maailma muille kuin ihmisille yhtään parempi kuin nykyinen uskontojen hallitsema maailma. Ja kieltämättä täällä on muitakin kuin ihmisiä. Ihminen karjuu alinomaan ihmisoikeuksiensa perään, joita muut ihmiset loukkaavat. Mutta miten on ihmisvelvollisuuksien kanssa?

Uusi puheenjohtaja Jori Mäntysalo

Liiton uudeksi puheejohtajaksi 4.11.2023 valittu Mäntysalo kiittää luottamuksesta (s. 4). Hän kertoo kirjoittaneensa tekstin jo ennen liittokokousta. Kokous oli täysin juntattu. Mäntysalon toiveesta liittohallitukseen valittiin naisenemmistö ensimmäisen kerran liiton historiassa. Nyt odotamme tuloksia uudelta juntalta.

Yki Räikkälä kyseli (s. 9) vielä kuulumisia uudelta puheenjohtajalta. Tämän mielestä elämänkatsomustieto-opetuksen (ET) avaaminen kaikille on lähempänä kuin kirkon ja valtion ero. Liitto on tuloksetta ajanut asiaa yli 13 vuotta. Olisin kaivannut mietteitä siitä, miksi huono hanke ei ole edennyt.

Mäntysalo on myös sitä mieltä, että ”vaikka meillä ei ole poliittista kantaa liittona”, tulisi asioita ajatella eikä ottaa ”poliittisia aatteita mittapuuksi siinä, mitä kannatetaan”. Miksi liitto kuitenkin hylkäsi poliittisen sitoutumattomuutensa Jyväskylän liittokokouksessa 2020 ja muutti sääntöjäänkin tältä osin? Seuraukset ovat näkyneet muun muassa vaalikiihotuksena Vapaa Ajattelija -lehdessä. Olen poliittisen sitoutumattomuuden kannalla. Suomessa esimerkiksi hallitukset vaihtuvat, ja liiton pitäisi jättää politikointi poliitikoille sekä pärjätä minkä hyvänsä hallituksen kanssa.

Erityisesti poliittinen sitoutumattomuus on tärkeää, koska liitto saa merkittävää valtion avustusta. Kun liitto vuonna 2019 menetti koko valtion yleisavustuksensa (2018: 20.000 euroa), haukuttiin silloinen vastuuministeri Sampo Terho. Minulla ei ole tietoa, kuinka suuri syyllinen Terho tähän oli tai ei ollut. Joka tapauksessa opetus- ja kulttuuriministeriö oli varoittanut asiasta jo hyvissä ajoin. Liitto ei ottanut varoitusta kuuleviin korviinsa.

Uusia liittohallituksen jäseniä

Räikkälä haastatteli (s. 10–11) lyhyesti myös uusia liittohallituksen jäseniä.

Näitä ovat Venla Parantaja Pohjanmaan vapaa-ajattelijoista. Hänen lapsuuden perheessään vanhemmat olivat jopa kirkon palveluksessa. Hän kannattaa valtion ja kirkon eroa toisistaan.

Tanja Laine Satakunnan vapaa-ajattelijoista kannattaa ET:a kaikille, mutta vieläpä sitä, että koulussa olisi vain yksi katsomusaine. Yhdenvertaisuus on hänestä sitä, ettei tarvitse valita katsomusainetta.

Risto Puumalainen Keski-Suomen vapaa-ajattelijoista kannattaa samoin ET:a kaikille. Niin myös Mila Palmia Lahden Vapaa-ajattelijoista. Myös heille osoitan saman kysymyksen: Mikä hankkeessa on vikana, kun siihen on käytetty näin valtavasti aikaa, tarmoa ja rahaa eikä se etene?

”Lähtisin seuraamaan Jeesusta”

Lehden toimitussihteeri Risto K. Järvinen on haastatellut (s. 16–17) kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurmetta. Tämä on kristillisen perheen lapsi ja uskoi lujasti 11-vuotiaaksi asti. Hänestä Jeesus on kunnioitusta herättävä henkilö, jota Hurme lähtisi seuraamaan, jos Jeesus tulisi kadulla vastaan.

Neutraali valtio

Pasi Saukkosen artikkelista Kirkko ja valtio moninaisessa suomalaisessa yhteiskunnassa julkaistiin otteita sivulla 27. Sen mukaan valtio tunnustaa ”uskonnollisten yhdyskuntien potentiaalisesti suuren hyödyllisen panoksen yhteiskunnan toiminnalle”.

Tekee mieli kysyä, eikö yhdyskuntien hyödyllistä panosta voida havaita, jos se on vain potentiaalista? Ja, jos sitä ei voida havaita, onko sellaista olemassa?

Vielä voidaan kysyä, miksi uskonnollisia yhdyskuntia ei voitaisi muuttaa rekisteröidyiksi yhdistyksiksi, mikä olisi askel yhdenvertaisuuden suuntaan? Nyt uskonnollisten yhdyskuntien erityinen oikeudellinen asema ja koko järjestelmä on olemassa vain eri- ja etuoikeuksien niille jakelemista varten. Järjestelmä periytyy 1800-luvulta, jolloin vasta valtio hyväksyi sen, että evankelis-luterilaisesta kirkosta ylisummaan sai erota. Tämä on vakava yhdenvertaisuuskysymys, kun 2/3 suomalaisista vielä kuuluu uskonnollisiin yhdyskuntiin ja jo 1/3 ei niihin kuulu. Vai onko reaalidemokratia vain suurenkin vähemmistön sortoa?

Saukkosen mukaan valtio tunnustaisi ”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon erityisen merkityksen suomalaisen kansakunnan historiallisessa rakentumisessa ja valtiollisessa historiassa”.

Mitä tämä ”erityinen merkitys” tarkoittaa? 496 vuotta kestäneen luterilaisen miehityksen ja siihen liittyvän hävityksen ja sorron tunnustamistako?

Valtion yleisavustuksen jakamisen kerrotaan alkaneen yhdyskunnille vuonna 2009. Oikea aloitusvuosi on 2008. Lisäksi näitä avustuksia eivät voi saada valtiokirkot, vain muut yhdyskunnat.

Valtion osallistuminen kirkkorakennusten huolehtimiseen olisi Saukkosen mukaan myös ”vahva symbolinen osoitus kansakunnan tälle perinnölle antamasta arvostuksesta”.

Ajatteleeko hän, että nykyinen tuki tähän kohteeseen lakkaisi? Tällä hetkellä tuki ei ole symbolista vaan vuosittain parinkymmenen miljoonan euron suuruista. Tietysti kirkko on perso symbolisellekin arvostukselle, muttei se tyydytä kristillistä ahneutta. Siihen vaaditaan euroja, jotka kaikki veronmaksajat maksavat.

Uskonnoton kristillisesti hautaan

Räikkälän juttu Uskonnoton kristillisesti hautaan (s. 29) on arvokas. Se kertoo konkreettisesti ongelmista, joiden kanssa vainajan lähiomaiset painivat. Kyseessä oli uskonnoton vainaja, joka kuitenkin koko ikänsä oli kuulunut evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tällaisia on paljon, kirkko ei vaadi jäseniltään lainkaan uskoa.

Papin kanta oli tietysti se, että seurakuntalainen tuli siunata haudan lepoon. Uskonnoton omainen oli saanut vähennettyä uskonnollisia menoja siten, ettei virren veisuuta kuultu. Virsihän on laulettu rukous, ja rukous kuuluu uskonnolliseen elämään. Toinen vähennys oli se, ettei vainajan uurnaa hautaan laskettaessa soitettu kuolinkelloja. Nämä vähennykset seurakuntakin hyväksyi.

Rajaukset tyydyttivät jollakin tavalla uskonnottomia omaisia. Taas herää se kysymys, miksi seurakunnasta eroaminen on niin vaikeaa, jos kristillinen usko puuttuu? Vaikka puoliso jo olisi haudattu kirkkomaahan, samaan hautaan pääsee, vaikka olisi eronnut seurakunnasta, vaikka ehkä korkeampaan hintaan. Se ei voi olla seurakuntaan jämähtämisen syy.

Hautaustestamentti tällaisissa tapauksessa olisi paikallaan. Se selventäisi asiat etukäteen ja poistaisi mahdolliset riidanaiheet omaisten välillä. Tiedän, että näistä voi jäädä uskonnottomallekin paha muisto, jos asiat eivät jostakin syystä rullaa niin kuin hän on vainajan ajatellut haluavan.

Rutto

Tässä lehden numerossa on taas useampia kirja-arvioita. Esa Aallas kirjoittaa (s. 30–31) ranskalaisen kirjailijan Albert Camus´n antikristillisestä romaanista Rutto. Camus oli sitä mieltä, että espanjalaisen piispan siunatessa poliittisen teloituksen tämä ei enää ole piispa, kristitty eikä ihminen vaan koira.

Tämä katsanto on jonkinlaista kristillistä humanismia. On loukkaus koiraa kohtaan verrata tällaista kristittyä koiraan. Koira ei politikoi eikä siunaa. Camus´lla saa tietysti olla oma käsityksensä kristillisyydestä. Mutta miksi hän ajattelee, että hänen käsityksensä siitä olisi jotenkin osuvampi kuin piispan?

Toinen esimerkki annetaan, kun Nobel-palkintojuhlan lehdistötilaisuudessa, Tukholmassa 1957, Camus syytti paavia natsiterrorismista. Hän oli sitä mieltä, että kristittyjen tulee tuoda asiat julki ja jos näin ei tapahdu, ”kristityt voivat elää, mutta kristillisyys kuolee”.

Taas sama asetelma. Miksi Camus ajattelee, että hän olisi kristinuskon parempi tulkki kuin natsikristityt tai paavi? Ei ole olemassa kristittyjä ilman kristinuskoa ja kristillisyyttä. On katsottava maailmaa sellaisena kuin se on, vaikka se olisi inhottava.

Camus (7.11.1913–4.1.1960) kuoli auto-onnettomuudessa. Hänen arkkuaan ei viety kirkkoon vaan se kannettiin suoraan Lourmarinin kylän pienelle hautausmaalle. Kirkonkellojen sijasta keskustorin kellot soivat hänen hautajaisissaan.

Alfred Sarlin

Maija Saraste kirjoittaa sukulaisestaan Alfred Bernhard Sarlinista jutussa Alfred Sarlin, vapaa-ajattelija 1910-luvulta (s. 32). Kirjoitus perustuu hänen laajaan (456 sivua) tutkimukselliseen elämäkertaansa Alfred ja Anna Sarlin. Maalaispappilasta maailmaa muuttamaan (2023).

Alfred Sarlin (2.12.1860–4.8.1919) oli autonomian ajan toiseksi tärkein vapaa-ajattelija ja ateisti Sven Elof Kristiansonin jälkeen. Tämä kirja kokoaa hyvin laajasti tietoja yksiin kansiin tästä rohkeasta, innovatiivisesta ja uria aukovasta miehestä. Lukekaa tämä juttu ja koko kirja. Se teki ainakin minut onnelliseksi. Kirja on suuri kunnia sekä tekijälle että hänen kahden sukulaisensa muistolle, jotka olivat eri tavoin aikansa kulttuurivaikuttajia. Satuin olemaan läsnä kirjan julkistamistilaisuudessa 8.11.2023 ja sain kirjailijalta oman kappaleen kirjasta.

Sven Elof Kristianson, Vapaa Ajatus -lehden vastaava toimittaja, menehtyi Stalinin vainoissa 21.11.1938. Häntä koskevat asiakirjat ovat Murmanskin arkistossa. Kuka hyvänsä tutkija ei niitä voi saada, mutta omaiset kyllä. Saisipa vielä nähdä päivän, jolloin hänestä ilmestyy vastaava tutkimus.

Sarlinista olen kirjoittanut yhden pitemmän artikkelin, Alfred Bernhard Sarlin – agronomi, kirjailija, anarkisti (26.9.2009), ja lyhyen kirjaesittelyn Sarasteen uudesta kirjasta Maija Sarasteelta kirja Alfred ja Anna Sarlinista (27.11.2023).

Ristiinnaulitun perintömaa. Patrimonium Crucifixi

Emeritaprofessori Kaija Heikkinen arvioi (s. 36–37) emeritusprofessori Simo Sepon uutta tutkimusta Ristiinnaulitun perintömaa. Patrimonium Crucifixi. Kirkon maaomaisuuden oikeushistoria sydänkeskiajasta nykypäiviin (1190–2023). Arvion otsikko on Kirkon maanomistuksen onni ja onnettomuus.

Teos on ”erinomainen”, ”Suomen kirkonmaan elämäkerta”. Siinä tarkastellaan kirkon maan saantia, omistamista, hallussapitoa, käyttöä ja maahan liittyviä riitoja. Riitoja on ollut lähinnä kirkon ja valtion välillä; molemmat ovat valvoneet omia etujaan. Oikeushistorian lähteistä mainitaan erikseen katolisen kirkon kanoninen laki, myöhemmät kirkkolait ja asetukset. Erityisesti Heikkinen kehuu keskiajan ja 1600- sekä 1700-lukujen käsittelyä. Tutkimus on yhdistelmä jumaluusoppia, kirkkohistoriaa ja oikeustiedettä.

Teoksen punainen lanka on katolisen kirkon käsitys kirkon maaomaisuuden pyhyydestä. Se ei voi vähentyä, vain lisääntyä. On vain muutamia poikkeuksia, jolloin maata saa hävittää, myydä tai luovuttaa muille. Tämä kielto säilyy Suomessakin aina 2000-luvulle asti. Vasta 14.4.2023 hyväksytystä kirkkolaista alienaatiokielto poistui. Heikkinen harmittelee, että 1900-luku on jäänyt turhan vähälle huomiolle. Kiinnostavaa olisi ollut esittely esimerkiksi sodan jälkeisestä tilanteesta, jossa kirkko vastoin kirkkolakia joutui antamaan maata siirtoväelle. Perustuslakia rikottiin, mutta kuinka paljon kirkon maata lopulta luovutettiin?

Seppo esittelee kirjassaan joitakin juuri häntä kiinnostaneita asioita. Tällaisia ovat nälkävuodet, mutta kirkon maankäyttöä ei tuoda esille. Samoin esille nousee Veikko Vennamo, joka oli vahva karjalaisten ääni siirtoväen asuttamisessa.

Arvioijan mielestä näkökulmana on maanomistuksen kannalta katsoen maan kristillistäminen. Tämä on ”nerokasta”, sillä uskonnon lisäksi kirkko ei koskaan unohda sosiaalista toimintaa ja taloutta. Varsinkin keskiajalla kristillistäminen kulki yhtäjalkaa valtiollisen valloituksen kanssa. Myös Itä-Suomi kristillistettiin, vaikka eri tavoin, koska pitkään oltiin Novgorodin ja Moskovan valtapiirissä.

Katolinen kirkko käytti ”maan saannissa” apunaan jumaluusoppia pakanuudesta. Paikkoja nimettiin paholaisen kartanoiksi (olim mansio diabolica) ja niitä ”anastettiin” sillä perusteella kirkolle. Vanhoille kulttipaikoille rakennettiin usein kirkko tai niitä käytettiin muuten kristillisissä menoissa. Vastarintaakin kristityt kokivat, mutta Heikkisen mukaan Lallia tai mahdollisia hänen kaltaisiaan ei teoksessa mainita.

Maanomistus on ollut hyvin tärkeää. Siitä ovat taistelleet keskenään kirkko, kruunu ja kansa. Heikkisen mukaan valtiokirkosta voidaan puhua 1600-luvulla, jolloin kuningas oli kirkon pää.

Kestikö kuningasvallan etabloituminen näin kauan? Kuningas Kustaa Vaasahan muutti kirkon jo 1527 palvelemaan tarkoituksiaan.

Kirja on ”todellinen tietokirja”. Helpommin sen sulattavat jumaluusoppineet ja kirkkohistorioitsijat, mutta muiden kannattaa ponnistella ja päästä näin osalliseksi ”uudesta tiedosta” arvioitsija päättää kirjoituksensa.

Olavi ja Aino Korhosen muistolle

Ylikosken kirjoitus (s. 40), jonka otsikko on yllä, on Vapaa Ajattelijassa harvinainen muistokirjoitus. Vajaa-ajattelijat mieluummin unohtavat jotakin aikaansaaneet henkilöt kuin muistavat heitä.

Sivusin lyhyesti Olavi Korhosen kuolemaa liittokokousraportissani (Vapaa-ajattelijain liiton Helsingin liittokokouksessa puheenjohtajuus siirtyi Tampereelle (12.11.2023)). Asuntopalo, jossa Korhonen menehtyi, sattui 25.8.2023 Luumäellä. Tällöin hänen vaimonsa säilyi hengissä, mutta loukkaantui pahoin ja menehtyi palon seurauksiin marraskuussa.

Ylikoski kirjoittaa Korhosesta ”mukavana miehenä”, joka toimi ”rauhanturvaajana” liitossakin kuten aikanaan Kyproksella.

Tämä on kaunistelua. Korhonen omaksui varsinkin liittovaltuuston puheenjohtajana liittohallituksen isäntärengin asenteen ja roolin. Hän ei valtuutettujen kokouksen puheenjohtajana puolustanut jäsenyhdistysten etuja, mikä oli hänen tehtävänsä. Hän samaistui aivan liikaa toimeenpanovaltaan. Lisäksi Korhosen viimeinen liittokokouskausi 2014–2017 oli oikeastaan liikaa. Se oli vähän surullista katseltavaa ainakin kauden loppuvuosina. Korhonen oli lisäksi opportunisti, joka asettui aina enemmistön puolelle asian sisällöstä riippumatta.

Ylikoski kiittää Korhosta aktiivisesta jäsenhankinnasta. Tähän voin yhtyä ainakin osittain. Korhonen kannusti aina operatiivista pääsihteeriä tai muita aktiiveja kiertämään kentällä ja pitämään yhteyttä jäseniin ja aktiiveihin. Tämä saattoi seurata siitä, että Korhonen itse oli pölynimurikauppias. Siinä ammatissa tarvittiin kenttätyötä, muutoin ei kauppaa syntynyt. Sen sijaan hiipuneiden yhdistysten elvytyksessä tai uusien perustamisessa en muista Korhosella olleen erityisiä ansioita. Niistä Ylikoskikaan ei anna yhtään esimerkkiä. Omassakin paikallisyhdistyksessään Korhosella oli vaikeuksia saada nuorempia pysyvästi mukaan toimintaan.

Vaimostaan Aino Korhosesta Olavi ei koskaan puhunut mitään. Tämä ei ollut koskaan Olavin mukana esimerkiksi liiton liittokokouksissa enkä tiedä hänestä oikeastaan mitään.

Olavi Korhonen oli kyllä ”mukava mies”, jonka kanssa ei riidelty. Nuorena hän oli liberaali, vähän erikoinen ilmestys silloisessa Vapaa-ajattelijain liitossa. Sittemmin Korhonen hylkäsi vapausaatteen. Olen nähnyt hänen kirjoituksiaan, joissa hän harrasti pikkupolitikointia sosiaalidemokraattien puolesta. Tuskin tämä kuitenkaan siitä johtui, että SDP on kirkkopuolue. Vapaa-ajattelijain liitossa hän ei kuitenkaan politikoinut. Tässä on isoja eroja eri henkilöiden välillä. Toiset johtomiehet paasasivat politiikasta ja rustasivat vaalikiihotusta heti tilaisuuden tarjoutuessa. Toiset taas pidättäytyivät siitä tarkoin, vaikka olivat jopa jonkin puolueen jäseniä. Liiton puheenjohjaja Timo I. Vasama oli jopa SKDL:n eduskuntavaaliehdokas 1980-luvulla.

20 jäsenyhdistystä

Numeron lopussa (s. 43) on osio ”Jäsenyhdistykset”, jossa on lueteltu 18 liiton jäljellä olevaa jäsenyhdistystä yhteystietoineen. Raision vapaa-ajattelijat ry ja Rovaniemen Vapaa-ajattelijat ry puuttuvat luettelosta, mille ei anneta selitystä.

Lehden tilaushinta on ensi vuonna edelleen 30 euroa vuosikerralta.

Kimmo Sundström

JK. Lehden kansikuvan portaita kapuava mies on kuulemma Juha Hurme. Näin kansikuva liittyy lehden sisältöön, koska Hurmetta haastateltiin lehteen.

Lue myös
Lehtiarviot