Vapaa Ajattelijan syysnumero 3/2026 ilmestyi (22.10.2026)
Uusin lehden 36-sivuinen numero saapui minulle 17.9.2026. Lehti sisältää noin 26 juttua 13 nimetyltä kirjoittajalta ja lisäksi muutaman anonyymin lyhyen tekstin. Eniten juttuja on Yki Räikkälältä (7) ja Esa Ylikoskelta (5).
Päätoimittaja Räikkälä laati pääkirjoituksen (s. 3). Liiton nimi kirjoitetaan jutussa ”Vapaa-ajattelijoiden liiton”. Suositeltavampaa olisi ollut käyttää muotoa ”Vapaa-ajattelijain liiton”. Yhdistysrekisterissä liiton nimenä on ”Vapaa-ajattelijain liitto”. Kirjoitusvirheitä lehdessä on ylisummaan vähän, sen verran kuitenkin, ettei ole vaikea löytää niitä.
Toisenlaisiakin virheitä löytyy. Sivujen 25 ja 26 uutisten oikea järjestys on päinvastainen sisällysluetteloon verrattuna, ja sivun 30 kirja-arvio puuttuu sisällysluettelosta.
Elämän tarkoitus
Jori Mäntysalon kirjoituksessa Vain orjan elämällä on tarkoitus (s. 4) ollaan sitä mieltä, ettei elämällä ole tarkoitusta eikä sellaista edes voi olla olemassa. Mielekkyyden elämälle luo vapaus, kirjoittaja ajattelee. Vapaus tarkoittaa myös mahdollisuutta elää ilman tavoitteita, mutta ”tavoitteet tekevät elämästä paremman”. Hänen tehtävänsä oli johtaa Vapaa-ajattelijain liittoa kolme vuotta ja hän katsoo onnistuneensa, mikä on tuonut hänelle iloa.
Olen skeptisempi sen suhteen, onko liitto yleensä edennyt viimeisen 23 vuoden aikana johonkin järkevään suuntaan. Mäntysalon kirjoituksen tarkoitus ei ole olla vertailu liiton suorituskyvystä. Tällainen kirjoitus olisi kyllä aiheellinen, mutta istuvan puheenjohtajan asia ei ole sitä laatia.
ET-stipendejä
Ylikoski kirjoittaa vapaa-ajattelijoiden myöntämistä ET-stipendeistä (s. 5). Stipendejä ET-oppilaille jakoivat sekä liitto että sen jäsenyhdistykset. Yhteensä jakajia oli yli puoli tusinaa ja stipendejä jaettiin ainakin 41. Liiton stipendin arvoksi mainitaan 100 euroa. Suurempia tai pienempiä stipendien arvoja ei mainita.
”Evankelinen liike on todellinen uhka”
Näin kirjoittaa raamattuvyöhykkeellä Atlantassa kasvanut entinen evankelinen kristitty, papin tytär Promise Backlund, joka jätti uskontonsa ja palasi ateistiksi (s. 6–7).
Kristillinen nationalismi opettaa USA:ssa, että Jumala rakastaa aivan erityisesti Yhdysvaltoja. Se pyrkii ottamaan haltuun uskonnon, perheen, koulutuksen, hallinnon, median, taiteen ja liiketoiminnan.
Taustalla on tuttu kristillinen valtapolitiikka, jossa väkivaltaa ei kaihdeta. Vallitsee sota hyvän ja pahan välillä. Kristitty katsoo olevansa hyvän puolella.
Backlund on julkaissut aiheesta kirjan Gospel of Lies (2026). Hän arvostaa Suomessa rehellisyyttä.
Uskonnonvapaus Genevessä
Lehden parhaaksi ja mielenkiintoisimmaksi jutuksi arvioin Eemi Tuiskun kirjoituksen Kokemuksia uskonnonvapaudesta Genevessä (s. 12–13).
Geneve on ranskankielinen kantoni Sveitsissä ja yksi Euroopan kansainvälisimmistä kaupungeista. Eemi kävi koulunsa siellä. Julkinen hallinto on neutraali, koulussa ei ole tunnustuksellista uskonnonopetusta. Kirkko on erotettu julkisesta hallinnosta maallisuusperiaatteen mukaisesti vuodesta 1907 alkaen. Tähän vaikutti vastaava ratkaisu Ranskassa vuonna 1905.
Sveitsin liittovaltio on uskonnollisesti neutraali. Kirkon ja valtion suhteiden sääntely kuuluu kantonien (26 kpl) toimivaltaan. Parhaat kantonit ovat juuri Geneve ja Neuchâtel, joissa sekularismi vallitsee. Suurimmassa osassa kantoneita kuitenkin perinteisillä kirkkokunnilla on vielä julkisoikeudellinen asema. Muutamissa kantoneissa kirkkojen ja julkisen vallan side on tiivis. Kirkon työntekijöiden palkatkin maksetaan niissä suoraan kantonin verotuloista.
Uskontoja voidaan käsitellä historian ja maantieteen tunneilla, mutta opetus on rakennettu kokonaisuudessaan tieteellisen kulttuurin ympärille.
Vakaumukseen perustuva (kristillinen) syrjintä, painostus ja kiusaaminen puuttuu. Jos vanhemmat haluavat lapselleen uskonnollista kasvatusta, se tapahtuu kouluajan ulkopuolella omakustanteisesti. Myöskään koulun juhlissa ei ole uskontoa. Juhlat ovat yhteisiä. Suomessa uskonto koulun juhlissa on jatkuva riidan aihe ja oppilaita toisistaan erottava kipukohta.
Lukiossa oppilaat edustivat 68 kansallisuutta. Uskontoa käsiteltiin historian, taidehistorian ja kirjallisuuden tunneilla, mutta kriittistä ajattelua painotettiin. Filosofian tunneilla opiskeltiin eri ajatussuuntauksia ja etiikkaa. Eemi mainitsee nimeltä eurooppalaiset filosofit Kant, Hume, Voltaire, Rousseau ja Nietzsche. Monet lukiot on nimettykin tunnettujen filosofien mukaan.
Suomessa näin ei yleensä ole, vaikka on meillä esimerkiksi Helsingissä Helsingin Sibelius-lukio ja Aleksis Kiven peruskoulu, Kuopiossa Minna Canthin koulu ja J. V. Snellmanin koulu, Iisalmessa Juhani Ahon koulu ja Edvin Laineen koulu sekä Lohjalla Järnefeltin yhtenäiskoulu. Mainitut henkilöt ovat kaikki taiteilijoita Snellmania lukuun ottamatta. Kristillisessä ja kirkollisessa maassa filosofeja ei arvosteta.
Joskus on sanottu, että Sveitsi on ainoa maa, jossa demokratia toimii. Eemi mainitseekin kansanäänestykset. Kun kansa saa päättää tärkeistä asioista, ei vain johtajistaan, on opetuksen laadulla, etiikalla ja kriittisellä ajattelulla erityisen suuri arvo. Parempi koulutus johtaa parempiin päätöksiin.
Eemi kirjoittaa hienosti: ”Saamani koulutus antoi minulle vahvat edellytykset kriittiseen ajatteluun, itsenäisen maailmankuvan ja omien elämänarvojen muodostamiseen.” Kristillisiä dogmeja hän pitää tieto-opillisesti perusteettomina ja totuudellisuudeltaan epäuskottavina. ”Sen sijaan pidän filosofiaa, tiedettä, loogista ajattelua, ihmisen luontaista empatiakykyä ja humanismia tärkeinä.” Evankelis-luterilaisesti kirkosta Eemi erosi täysi-ikäisenä. Vasta aikuisena hän ymmärsi olleensa Genevessä etuoikeutettu koululainen.
Keskiajalla Geneve oli katolilaisten vihollisten ympäröimä protestanttinen linnake. Sittemmin se avautui valistuksen aatteille, mikä houkutteli sinne osaajia kaikkialta maailmasta. Enemmistö Geneven asukkaista on ulkomaalaisia. Kansainväliset järjestöt, pankit ja monikansalliset yritykset toimivat siellä. Sekularismi mahdollisti tämän rikkauden. Kuitenkin eri katsomusten välillä vallitsee rauhallinen ja kunnioittava suhtautuminen muihin ja myönteinen yhteenkuuluvuus.
Voit arvostella islamia vihaamatta muslimeja
Khaled Salihin kirjoitus Islamia voi arvostella vihaamatta muslimeja (s. 14–17) panee ajattelemaan. Hänestä on moraalisesti väärin ja älyllisesti laiskaa sekoittaa ihmiset ja opit toisiinsa. Miksei. Mutta islam olisi vaaraton uskonto ilman sen kantajia, ihmisiä. Kirjoittaja mainitsee myös ”entiset muslimit” muslimeiksi. Tämä kuulostaa ensin oudolta. Jos on entinen muslimi, eikö se tarkoita, että on hylännyt islamin kokonaan ja kääntynyt johonkin muuhun uskontoon tai palannut ateistiksi? Toisaalta pitää ymmärtää, että islam, kuten katolilaisuus kristinuskossa, on valtavan suuri ja kattava kulttuuri. Paljon muutakin kuin uskontoa. Mieleeni muistuu espanjalaisia ystäviäni, jotka kutsuvat itseään katolisiksi ateisteiksi. He eivät enää usko katoliseen kristinuskoon, mutta ovat kuitenkin monin muin tavoin sisällä katolisessa kulttuurissa.
Salih on sitä mieltä, että aatejärjestelmät säilyvät, koska ne tekevät itseensä kohdistuvasta arvostelusta vaarallista. Tässä on perää. Se liittyy valtaan. Valtaan sanktioida arvostelu ja pakottaa toiset käyttäytymään halutulla tavalla.
”Muslimi on ihminen.” Tämä on itsestäänselvää ja yhdentekevää. Ei ole olemassa muslimikoiraa yhtä vähän kuin on olemassa katolilaista apinaa. Eläimet ovat uskonnon yläpuolella.
Olennainen kysymys on se, onko uskosta luopuminen omantunnon suojelema oikeus vai rangaistava petos. Ongelma ei rajoitus vain valtioihin, joissa luopumus on kriminalisoitu.
Koko pitkä kirjoitus näyttää saaneen paljon vaikutteita Karl Popperin filosofiasta, jonka mukaan tieto kehittyy olettamusten ja kumoamisten kautta. Voimme ajatella asiaa konkreettisemmin yrityksinä ja erehdyksinä. Vahingoista on viisastuttava. Näin Salih päätyy siihen, että jokaista järjestelmää, joka tekee virheiden korjaamisesta vaarallista, on arvosteltava. Huonoja ajatuksia ei tule piilottaa.
Prometheus-leireissä ennätyskesä
Räikkälän kirjoituksessa Prometheus-leiri – enemmän kuin vaihtoehto (s. 18) kerrotaan, että mennyt leirikesä oli ennätysvilkas. Leirejä järjestettiin 68, osallistujia oli yli 1 200.
Prometheus-leirin tuki itse ilmoittaa leiriläisten määräksi 1 192.
Räikkälä haastatteli myös Romeo Keijupuroa (s. 19). Häntä kutsutaan Prometheus-leiriohjaajaksi. Jutussa puhutaan muutenkin ohjaamisesta ja ohjaajista. Kuitenkin kirjoitetaan, että ”Prometheus-leirin ohjaajat eivät ole nuorten ohjaajia, vaan nuorten kanssakulkijoita, ajatusten herättäjiä, kokoajia, innoittajia, keskustelijoita ja elämän eri ilmiöiden ihmettelijöitä … .” En ymmärrä tätä. Minusta ohjaaja on ihan kelpo nimitys. He ovat joka tapauksessa kokeneempia asiassa kuin leirille tulevat nuoret. Tavallisesti myös hieman vanhempia. Yleensä tällaisilta ihmisiltä oppii uutta.
Leiritoiminta sujuu hyvin. Ainoaksi pullonkaulaksi sanotaan, ettei aikuisohjaajia ole tarpeeksi. Tämän takia kaikki halukkaat nuoret eivät pääse leireille.
Prometheus-leirin tuki ry muuten ilmoittaa, että ilmoittautuminen kesän 2027 leireille alkaa 3.2.2027. Tavoite on järjestää 72 leiriä. Leiriajat ja -paikat julkaistaan 31.12.2026 mennessä.
Helsingin seudun Vapaa-ajattelijat 90 vuotta
Ylikosken jutussa (s. 20–22) saadaan luettavaksi jälkimmäinen osa yhdistyksen historiasta. Teksti seurailee Arto Tiukkasen historiikkia Vapaa-ajattelu Helsingissä. Helsingin Vapaa-ajattelijat ry 1936-1996 (1998), 222 sivua valokuvineen.
Tiukkanen ei ole historiantutkija. Teoksessa on pikkuvirheitä, epätäsmällisyyksiä, erinäistä salailua ja epäkriittisyyttä kauttaaltaan, mutta nyt ei puututa siihen.
Ylikoski ei ollut 1990-luvulla Helsingin Vapaa-ajattelijain (HVA) kärkiryhmässä eikä voi omakohtaisten kokemustensa nojalla taustoittaa tapahtumia. Myös kirjoitusvirheitä olisi voinut vähentää huolellisemmalla oikoluvulla ja oikeakielisyyden tarkastuksella. Muuten kirjoittaja kyllä seuraa korrektisti historiikkia. Itse monien asiain sisällöstä havaitaan, että kuluneen 30 vuoden jälkeen samat asiat ovat edelleen keskustelun kohteena.
Kuvaus 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen toiminnasta on samoin myötäsukaista ja epäkriittistä.
Piikkiön liittokokouksessa 14.–15.6.2008 tapahtui käänne parempaan. Sabotööri Eino Huotarin valinta puskista salakähmäisesti tulleena ehdokkaana liiton puheenjohtajaksi torjuttiin. Juha Kukkosen pyrky uudelleen liiton pääsihteeriksi torjuttiin samoin. Jäsenten mitta oli tullut täyteen.
Kukkosen rakentelema ”kukkosslovakia” alkoi nopeasti tuhoutua uusien voimien tekojen ansiosta. Uusista voimista merkittävin oli Jussi K. Niemelä. Hänet valittiin mainitussa liittokokouksessa liiton puheenjohtajaksi uutena henkilönä kaikkien junttalistojen ohi.
Niemelä vaikutti ratkaisevasti myös siihen, että Kukkonen heitettiin HVA:sta ulos 14.12.2008 ja Niemelä valittiin tilalle. ”Kukkosslovakia” koetti estää uusien jäsenten hyväksymisen yhdistykseen, kun ei ollut tietoa, alistuisivatko nämä kukkosvallan käskyläisiksi vai eivät. Puheenjohtaja Kukkonen itse istui korkean käsittelemättä jätetyn jäsenhakemusnipun päällä. Kukkosen toimintatavat olivat muutenkin usein lainvastaisia tai sen rajamailla ja eettisesti ala-arvoisia. ”Kukkosslovakiaa” koetettiin pönkittää epätoivoisesti. Se ei jäänyt huomaamatta. Hänelle koitti lähdön aika. On kaunistelua kirjoittaa (s. 21), että Kukkonen vain ”jätti” puheenjohtajan pestinsä. Hänelle näytettiin ovea.
Akselivaltojen, HVA ja Karkkilan Vapaa-ajattelijat ry (KAVA), valta alkoi horjua kaikkialla. Kukkosmielinen johtoklikki menetti valtaansa. HVA:n kevätkokouksesta 22.3.2009 jättäytyivät pois Kukkosen kannattajat Anneli Aurejärvi-Karjalainen, Henrik Sawela ja Esa Ylikoski. Kukkosen poissaoloa ei surtu. Parantunut ilmapiiri houkutteli yhdistykseen uusia jäseniä. HVA:n ja KAVA:n perustaman äänitorven, Järjen Äänen (2002–2009), perustamismotiivit (eräiden työntekijöiden poispotkiminen, liiton hajottaminen ja vallan keskittäminen liiton kolmelle suurelle jäsenyhdistykselle) olivat lakanneet. Järjen Äänestä oli tullut menneen kukkosvallan reliikki. Numeron 1/2009 toimitti vielä kukkosvallan kannattaja Marketta Ollikainen. Sitten kesänumeron päätoimitti HVA:n Susanna Niinimäki. Akselivallat olivat joutuneet erilleen, kun Niemelä kääntyi liiton toiminnanjohtaja Paula Vasaman erottamisen kannalle. Eino Huotari ei puolestaan erottamista hyväksynyt. Huotari kuului karkkilalaisena liiton entisen, samoin karkkilalaisen, puheenjohtajan Timo I. Vasaman klaaniin. Paula Vasama on Timo I. Vasaman tytär. Niinimäki lupasi, että lehden syysnumero on kaksoisnumero, jonka jälkeen Järjen Ääni kuopataan. Viimeiseksi jääneessä lehden numerossa ei ollut ainuttakaan Kukkosen kirjoitusta. Lehteä ei ole kukaan kaivannut.
2010-luvulla HVA yhtyi voimiin, jotka rikkoivat Piikkiön liittokokouksen päätöksiä vastaan. Elämänkatsomustietoa (ET) alettiin tarjota kaikille toisin kuin liiton jäsenyhdistysten edustajat yhdessä olivat päättäneet. Tämä on malliesimerkki siitä, kuinka jäsendemokratiaa ei noudateta Vapaa-ajattelijain liitossa. Yli 16 vuotta myöhemmin asia ei ole toteutunut, vaikka Lahden liittokokous vuonna 2011 hyväksyikin ET:n tarjoamisen kaikille. Valtiokirkkoihin kuuluvat kristityt opiskelevat edelleen omaa uskontoaan, eivät ET:a.
Järjen Äänen jälkeen perustettiin Uskomaton-lehti. Uskomattoman painokseksi on jatkuvasti mainittu noin 60 000 kappaletta. Se ilmestyy Voima-lehden liitteenä. Nyt Ylikosken kirjoitus väittää, että Uskomattoman ”käytännön levikki” on 40 000–50 000 kappaletta. Väitettä ei perustella mitenkään.
Lehti on kuitenkin hyödyllinen, ikkuna vapaa-ajattelijain toimintaan suuremmalle yleisölle, joka ei lue Vapaa Ajattelija -lehteä. Olen vuosia ehdottanut, että Uskomattoman julkaisukanavaa kokeiltaisiin välillä vaihtaa uusien yleisöjen tavoittamiseksi. Tällä ei ole ollut vaikutusta. Viimeaikainen rahapula on kuitenkin ajanut tilanteen siihen, että liitteen ostamista pidetään kalliina. Siitä luovuttiin kokonaan syksyllä 2026.
Edellä mainittujen akselivaltojen valtataistelu omien etujensa puolesta kaikkia muita vastaan päättyi KAVA:n osalta sen eroon koko liitosta. KAVA ei suostunut vaihtamaan edustajiaan liiton toimielimissä, vaikka yhdistyksellä olisi ollut Huotaria parempia henkilöitä edustusta hoitamaan. Näin yhdistyksen kevätkokous 6.4.2013 päätti yksimielisesti erota Vapaa-ajattelijain liitosta.
Tilanne purkautui, KAVA katosi kuvioista. Vuonna 2011 aloittanut Uskomaton oli aluksi 16-sivuinen, mutta laihtui 8-sivuiseksi vuoteen 2017 mennessä. Sitten vuonna 2019 HSVA (HVA:n nimi oli 2.6.2016 muuttunut Helsingin seudun vapaa-ajattelijat ry:ksi) ryhtyi julkaisemaan Uskomaton Vapaa Ajattelija -lehteä yhdessä Vapaa-ajattelijain liiton kanssa. Lehti on ilmestynyt edelleen Voima-lehden liitteenä.
Oikein hyvänä asiana mainitsen, että jo 1993 aloitettu ET-stipendien jakaminen on 2010-luvulla laajentunut muutamasta stipendistä kymmeneen kouluun Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla. Myös Kauniaisiin ja Vihtiin on mennyt ET-stipendi. Niitä on jaettu peruskoulujen lisäksi lukioihin. On ilmeistä, että hyvä työ huomataan ja oppilas muistaa pitkään saamansa stipendin. Se kannustaa häntä.
Saatanasta seuraavat
Robert Brotheruksen kolumni Saatanasta seuraavat (s. 23) käsittelee Tom-Kristian Heinäahon kirjaa Saatanasta seuraava – Kaksoiselämäni Jehovan todistajana. Heinäaho on uhritoverini Uskontojen uhrien tuki ry:ssä (UUT). Minä ole vapaa-ajattelun uhri.
Siitä, kuka on Saatanasta seuraava, on ollut jopa kilpailua. Heinäahoa useammin tai yhtä usein sellaisena on pidetty Joni Valkilaa, joka on UUT:n toiminnanjohtaja. Myös hän on entinen Jehovan todistaja, joka kuitenkin palasi ateistiksi. Jehovan todistajat kyllä tuntevat ainakin Valkilan nimen. Hän on auttanut niin montaa Jehovan todistajaa, että on hyvä aina mainita Joni, kun keskustelee Jehovan todistajien kanssa.
Heinäaho aloitti nuorena innokkaana saarnaajana ja eteni aina seurakunnan vanhimpien neuvostoon ja jäseniä tuomitsevaan oikeuskomiteaan asti. Tietenkään Jehovan todistajat eivät tienneet, että hän oli homoseksuaali. Se olisi aiheuttanut ajolähdön seurakunnasta. Näin Heinäaho päätyi viettämään kaksoiselämää homoseksuaalina Jehovan todistajana. Kaksoiselämä, tarve valehteluun ja pelko kiinnijäämisestä sekä elo ilman ystävää oli epämukavaa ja kuluttavaa.
Mielenterveyttä kalvava tilanne kalvoi kuitenkin myös sairautta, autoritaarista uskoa. Tätä ”kaikkitietävä ja näkevä Jehova” ei kyennyt estämään. Jehovan todistajien yhteisö on hyvin sisäänlämpiävä, yhteydet muihin pyritään minimoimaan. Kultin ote yksilöstä vahvistuu. Samalla sosiaaliset suhteet kapeutuvat, ja pako kultista vaikeutuu. Jos karkaat, karkaat tyhjyyteen, sosiaaliseen kadotukseen.
Minulla oli vapaa-ajattelijaelämässäni hieman samanlaisia ongelmia. En millään voinut hyväksyä patologista valehtelua, varastelua, vaatimuksia käyttää työssäni toisten varastamaa tavaraa, tylyyttä ja epäkohteliaisuutta, tahdikkuuden ja huomaavaisuuden puutetta, yksiöiden alistamista ja kommunismia sekä laumahenkisyyttä. Kun tein jotakin hyvää tai hyödyllistä, se oli tuomittava yksilösuoritus, ansion varastamista ”kollektiiviselta työltä”. Vain kollektiivinen työ oli arvokasta. Silloin jokainen kollektiivin surkeinkin jäsen sai teosta hieman lainaloistetta.
Viakseni luettiin myös se, etten ryypännyt muiden kanssa ravintoloissa ja haukkunut ”kapitalistisikoja”. Varjelin terveyttäni ja olen vielä aika terveenä hengissä. Monet juomarit ovat kuolleet. Vanhempien ihmisten kanssa tulin hyvin toimeen. Dogmaattisuudesta huolimatta heillä oli moraali, terveet elämäntavat, tunnollisuus ja rehtiys tallella. Mutta sotien jälkeen syntyneet olivat lähes kaikki järjestään juomareita, joista varsinaiset alkoholistit ovat jo kuolleet ja muut juomarit monien terveysongelmien vaivaamia. Vielä minulla oli paremmista vapaa-ajattelijoista muodostunut ateistien ystäväpiiri, jossa aloin toimia enenevässä määrin perustettuamme uuden ateistiyhdistyksen 23.9.1999. Sen nimeksi tuli ensin Pääkaupunkiseudun vapaa-ajattelijat ry. Tämä yhdistys on toiminnassa ja ylläpitää kotisivua, jossa tämäkin kirjoitus julkaistaan. Teko oli kollektivisteille tietysti tuomittavaa eriseuraisuutta, lauman pettämistä. He vastustivat yhdistyksen hyväksymistä Vapaa-ajattelijain liiton jäsenyhdistykseksi ja pääsivät eroon ateisteista vasta 2007 erotettuaan yhdistyksen liitosta liittovaltuuston täpärällä 6–4 äänestyspäätöksellä 9.2.2007. Liiton hajottajat Juha Kukkonen ja Eino Huotari olivat hankkeen päävoimat. Heidän riehumiselleen pantiin sitten piste Piikkiön liittokokouksessa 14.–15.6.2008.
Heinäaho jäi lopulta kiinni, joutui oikeuskomiteassa toiselle puolelle pöytää, missä oli tavannut tuomita muita, ja erotettiin. Se oli tuskallista, mutta uuden elämän alku.
Alistamista ja vallankäyttöä viattoman huvittelun valekaavussa
Kirsi Virtasen kuvajuttu Uskonnollinen suurjuhla ei ole viatonta huvittelua (s. 24–25) arvostelee median kriittisyyden poissaoloa uutisoitaessa uskonnollisista suurtapahtumista. Media on normalisoinut tapahtumat harmittomaksi kansanhuviksi. Ulkoisista puitteista uutisoidaan, kovasta uskonnollisesta ytimestä ei. Tapahtumien laajuus on päivittelyn aihe, vinoutuneen arvomaailman levitystyö unohdetaan. Valta ja alistaminen jätetään suosiolla katveeseen.
Uskonto ja hulluus
Hannu Kautto kirjoittaa (s. 25) juutalaisuuden, kristinuskon ja hulluuden vahvasta kytköksestä toisiinsa. 1600-luvun Englannissa lääkärit rupesivat huomaamaan asian. Uskonnollisuudessa ja hulluudessa molemmissa esiintyi kielillä puhumista, kouristuksia, itkua, hourailua ja valitusta. Filosofi Thomas Hobbes (1588–1679) piti uskomuksia henkimaailmaan mielen harhoina kuten uskontoakin.
1800-luvulla uskonnollinen mietiskely ja kiihottuminen alettiin nähdä yhtenä mielen sairastumisen syynä. Uskonnollinen intoilu nähtiin yhdeksi mielisairauden muodoksi, julmuuksien, murhien ja teurastusten aiheuttajana. Brittiläisten potilaiden joukossa oli liiketoimissa epäonnistuneita liikemiehiä, melankolisia kirkonmiehiä, vanhojapiikoja, rettelöiviä nuoria, juoppoja työläisiä, seniilejä palvelijoita ja uskonnollisia fanaatikkoja. Pariisilaisessa sairaalassa oli paljon pappeja ja munkkeja sekä helvetin pelosta sekopäisiksi tulleita maalaisia. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa käytiin läpi erään sairaalan kaikki 1 136 psykoosia koskevaa sairauskertomusta. Vainoharha oli yleisin harhakäsitys. Uskonnolliset harhat tulivat sen jälkeen.
Kangasalan seurakunta harjoittaa hyveitä
Kangasalan seurakunnan epäeettisestä toiminnasta kirjoittaa Yki Räikkälä (s. 26). Me tunnemme kristinuskon, seurakunnat ja kristityt. Itse kummeksun sitä, että näiltä odotetaan yleisesti eettistä toimintaa. Puheena oleva juttu käsittelee testamenttiasiaa ja rahaa. On luonnollista, että seurakunta haluaa rahaa, koska ahneus on kristinuskon perusarvoja. Jutun perittävällä ei eläessään ollut ollut juurikaan tekemistä seurakunnan kanssa. Mutta niin vain hän iäkkääksi ja vakaaseen harkintaan kykenemättömäksi tultuaan sai aikaan uuden testamenttinsa: omaisuus testamentattiin seurakunnalle. Testamentin laati lakimies, joka oli seurakunnan kirkkovaltuutettu. Lakimiehellä oli kristillistä pohjaa. Hänet oli tuomittu hovioikeudessa törkeästä kavalluksesta ja omavaltaisuuksista, jotka tapahtuivat erään toisen testamentin toimeenpanossa. Lakimies oli eronnut luottamustehtävästään.
Testamentin toinen todistaja oli lakimiehen vaimo. Viidestä perijästä seurakunta oli saava suurimman osuuden omaisuudesta. Siihen kuului testamenttaajan asunto. Vielä kuukautta ennen kuolemaansa testamenttaaja oli ilmoittanut jättävänsä kaiken tyttärelle ja tämän tyttärille. Näin määrättiin alkuperäisessä testamentissakin.
Käräjäoikeus mitätöi testamentin yksipuolisella tuomiolla. Seurakunta haki takaisinsaantia. Kiista meni kuitenkin sovitteluun, jonka ratkaisu oli huono kompromissi. Mitätöidyn testamentin mukaan seurakunnan saanto oli 115.000 euroa. Seurakunnan vaade oli 85.000 euroa, vainajan tyttären esitys 35.000 euroa, käräjätuomarin ehdotus 55.000 euroa.
Seurakunnalta pyydettiin, että sen saama sovittelusumma osoitettaisiin vähävaraisten perheiden lasten hyväksi. Tähän seurakunta ei suostunut. Lähes koko summa päätyi sijoitusrahastoon. Kirjoittajan mukaan ”toiminnan eettisyyttä voi pohtia”.
Siiri Ruotsalaisen uusi testamentti
Tässä tuli mieleeni vajaa-ajattelijoiden toimet. Juttu koskee Helsingin Vapaa-ajattelijat ry:n (HVA) pitkäaikaisen jäsenen, Siiri Ruotsalaisen testamenttia. Lapseton Ruotsalainen oli testamentannut omaisuutensa Vapaa-ajattelijain liitolle. Kun Ruotsalainen kuoli, olin liiton taloudenhoitaja ja odotin tietysti, että testamentista kuuluisi jotakin. Ei kuulunut, oli ihan hiljaista.
Sitten paljastui, että HVA:n johtohenkilöt, Juha Kukkonen ja Arto Tiukkanen, olivat saaneet Ruotsalaisen tekemään uuden testamentin HVA:n hyväksi. Sen todistivat oikeaksi vain hieman ennen Ruotsalaisen kuolemaa Kukkosen ja Tiukkasen avopuolisot. Kukkonen ei maininnut asiasta mitään liittohallitukselle, ei tietenkään minullekaan. Hän sai asiasta moitteet liittohallitukselta asian paljastuttua. Ei muuta.
Tunsin Siiri Ruotsalaisen. Hän oli ollut mukana HVA:n toiminnassa vuosikymmeniä kuten edesmennyt miehensäkin Ville Ruotsalainen. Siiri oli luja ja päättäväinen ihminen. Siiri saatiin tekemään uusi testamentti pääasiassa vetoamalla siihen, että HVA:lla oli oma hautausmaahanke, johon tarvittiin varoja. No, tuliko hankkeesta jotakin? Ei tietenkään tullut. HVA on tänäkin päivänä ilman omaa hautausmaata.
Arto Tiukkanen toimi Kukkosen apurina erilaisissa puliveivauksissa. Hän on kohta 70-vuotias hallintolakimies, joka työskenteli ylitarkastajana Etelä-Suomen lääninhallituksessa ja myöhemmin Etelä-Suomen aluehallintovirastossa (AVI). Ajattelin ja toivoin, että Tiukkanen varoisi apurintoimiaan ja voisi puhua jotakin veivauksista keventääkseen omaatuntoaan. Niin ei käynyt tai sitä tapahtui vain vähäisessä määrin. Vapaa-ajattelijain liitto on tietysti palkinnut eri tavoin sekä Kukkosen että Tiukkasen.
Opas hyvään kuolemaan
Ylikoski arvioi (s. 32) Timo Airaksisen uutta kirjaa Hyvä kuolema – Opas eläville (Warelius, 2026). Airaksinen on julkaissut viime vuosina useita populaareja filosofisia kirjoja. Vanhana kirjanlukijana en ole kuitenkaan ostanut kirjoja paljon uutena, mutta kuusi vuotta sitten ilmestyneen Airaksisen kirjan Jäähyväiset uskonnolle. Henkisyyden puolustus (Bazar, 2026) sain sentään ostetuksi. Olen lukenut kirjan jo vähintään kahdesti, se on oikein hieno, hyvän olon opus. Airaksinen on kirjoittanut aiheista, jotka koskettavat meitä kaikkia: onnellisuuden etsintä, halu, himo, rakkaus, vanhuus, hyvinvointi jne. Hyvä kuolema -kirja piti kuulemma kirjoittaa etukäteen, elämäkertasarjan toisena osana. Paikka paikoin kirjoissa on myös huumoria. Filosofia voi olla myös iloa, ei ryppyotsaisuutta.
Arvioitavana oleva kirja käsittelee eksistentiaalisia ja eettisiä kysymyksiä, pohtii ja selventää käsitteitä.
Ateistien mielestä persoona lakkaa kuolemassa, mutta kaikki mitä teimme säilyy ainakin vähän aikaa elävien mielissä, ja aikaansaannoksemme voivat olla nähtävissä kauankin. Mitään ei mene hukkaan.
Kuolema on elämän horisontti. Airaksinen suosittelee stoalaista suhtautumista, eräänlaista apatiaa. Hän kirjoittaa myös kivunhoidon puolesta ja kannattaa voimakkaasti eutanasian (hyvä kuolema) sallimista. Olisiko homojen vapautuksen jälkeen kohtuuttomasti kärsivien vuoro? Myös kuolemanrangaistuksen ja abortin etiikkaa käsitellään.
Kristityn kuolema on ahdistava. Hän elää paratiisin toivossa, mutta pelkää helvettiä ja tyhjiin raukeamista, jos taivaan portti pysyy kiinni. Ateistille kuoleman jälkeinen elämä on samanlaista kuin elämä ennen syntymää.
Ateismi ei ole uskontoa. Se on kuolemankauhusta vapauttavaa apatiaa, tunteettomuutta kuoleman uhkan edessä. Tähän eivät uskontojen oppirakennelmat ylety.
Psykologisen monismin ja dualismin kamppailussa dualisti kokee kehonsa ja psykologisen minänsä erilaisuuden. Jokin hänessä tuntuu toiselta. Sitä kutsutaan sieluksi, mieleksi tai henkisyydeksi. Pappien puheet ruokkivat toiveajattelua psykologisen toiseuden ikuisesta elämästä.
***
Tavanomaiseen liiton jäsenyhdistysten luetteloon (s. 35) on otettu 16 jäsenyhdistystä.
Seuraava ja vuoden viimeinen lehden numero 4/2026 luvataan joulukuussa.
Kimmo Sundström