takaisin
otsikoihin
Elinluovutuksen
periaate päätettiin jo 50-luvulla
(Etelä-Saimaa 1.9.2010)
Kanta, että elinluovutukseen ei tarvita vainajan nimenomaista
suostumusta, voitti jo vuonna 1957 ensimmäistä elinluovutusta
koskevaa lakia säädettäessä, jolloin eduskunta kävi asiasta
hyvin laajan keskustelun. Tätä ei tainnut tietää Jouko Manninen,
joka koki (27.8.) asian oikeustajunsa vastaisena. Kyselyiden mukaan yhdeksän kymmenestä suomalaisesta suostuisi
elintensä luovutukseen. On siis ollut hyvät perusteet sallia laissa
elinten irrotus siirtoa varten, jos ei ole tiedossa tai jos ei ole
syytä olettaa, että vainaja olisi vastustanut toimenpidettä. Toisaalta
vainajan nimenomainen luovutuskielto on ollut laissa sitova alusta
lähtien. Sosiaali- ja terveysministeriö on laatinut asiasta verkkosivut www.elinluovutustahto.fi. Soisin tiedotusvälineiden levittävän
ministeriön sanomaa. Rakenteilla olevan valtakunnallisen sähköisen
potilastietoarkiston valmistuttua elinluovutuskieltonsa voi tallentaa
sinne. Se tärkeä ihmisen itsemääräämisoikeuden edistysaskel tapahtui
lainmuutoksessa 1.8., että vainajan lähiomaiset ja muut läheiset
eivät enää voi kieltää elinluovutusta. He voivat vain välittää
tietoon vainajan mahdollisen kielteisen kannan. Valitettavasti vain kaikki lääkärit eivät tahdo tunnustaa pelin uusia,
oikeutettuja sääntöjä. Helsingin Sanomat julkaisi 1.8. lainmuutoksesta
artikkelin, jossa haastateltu elinsiirtokirurgi kertoi, ettei kävelisi
omaisen yli missään tilanteessa. Sellainen menettely voisi mielestäni
johtaa lain rikkomiseen, kun vainajan oletettua tai jopa nimenomaista
suostumusta ei ehkä aina noudatettaisikaan, ja lain vääristymiseen, kun
omaiset herkässä tilanteessa joutuisivatkin epävirallisesti ottamaan
luovutuskysymyksessä vastuun, jonka lainmuutos heiltä juuri poisti.
Jouni Luukkainen Helsinki
|