takaisin otsikoihin

Elinluovutuksen periaate päätettiin jo 50-luvulla (Etelä-Saimaa 1.9.2010)

Kanta, että elinluovutukseen ei tarvita vainajan nimenomaista suostumusta, voitti jo vuonna 1957 ensimmäistä elinluovutusta koskevaa lakia säädettäessä, jolloin eduskunta kävi asiasta hyvin laajan keskustelun. Tätä ei tainnut tietää Jouko Manninen, joka koki (27.8.) asian oikeustajunsa vastaisena. 

Kyselyiden mukaan yhdeksän kymmenestä suomalaisesta suostuisi elintensä luovutukseen. On siis ollut hyvät perusteet sallia laissa elinten irrotus siirtoa varten, jos ei ole tiedossa tai jos ei ole syytä olettaa, että vainaja olisi vastustanut toimenpidettä. Toisaalta vainajan nimenomainen luovutuskielto on ollut laissa sitova alusta lähtien. 

Sosiaali- ja terveysministeriö on laatinut asiasta verkkosivut www.elinluovutustahto.fi. Soisin tiedotusvälineiden levittävän ministeriön sanomaa. Rakenteilla olevan valtakunnallisen sähköisen potilastietoarkiston valmistuttua elinluovutuskieltonsa voi tallentaa sinne. 

Se tärkeä ihmisen itsemääräämisoikeuden edistysaskel tapahtui lainmuutoksessa 1.8., että vainajan lähiomaiset ja muut läheiset eivät enää voi kieltää elinluovutusta. He voivat vain välittää tietoon vainajan mahdollisen kielteisen kannan. 

Valitettavasti vain kaikki lääkärit eivät tahdo tunnustaa pelin uusia, oikeutettuja sääntöjä. Helsingin Sanomat julkaisi 1.8. lainmuutoksesta artikkelin, jossa haastateltu elinsiirtokirurgi kertoi, ettei kävelisi omaisen yli missään tilanteessa. Sellainen menettely voisi mielestäni johtaa lain rikkomiseen, kun vainajan oletettua tai jopa nimenomaista suostumusta ei ehkä aina noudatettaisikaan, ja lain vääristymiseen, kun omaiset herkässä tilanteessa joutuisivatkin epävirallisesti ottamaan luovutuskysymyksessä vastuun, jonka lainmuutos heiltä juuri poisti. 

Jouni Luukkainen
Helsinki